[ Sekalaiset ] [ Sivukartta ]

Digitaaliajan kotiteatteri - kotiteatteria rakentamaan
Esa Heikkinen <oh4kju@sci.fi>

Historiasta nykypäivään | Kotiteatteria rakentamaan | Säätöä ja elokuviin

Hyvälaatuisen kotiteatterin rakentaminen on varsin kallista. Pelkkään äänentoistoon uppoaa helposti 10-20 kilomarkkaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että kotiteatteriharrastus olisi vain isorikkaiden puuhaa. Täytyy muistaa, ettei ole välttämätöntä ostaa kaikkea kerralla tai tinkiä laitteiden laadusta, vaan aivan hyvin voi hankkia laitteita yksi kerrallaan ja aloittaa esimerkiksi vahvistimesta tai DVD-soittimesta. Ostelemalla laitteita vähitellen tulee lopputuloksesta parempi siksikin, että on aikaa valita jokainen laitteiston komponentti huolellisesti ajan kanssa ja varmistua eri laitteiden yhteensopivuudesta.

Minimilaitteisto, jolla pääsee nauttimaan DVD-elokuvista on soitin, digitaalinen AV-vahvistin, viisi kaiutinta, subwoofer sekä mahdollisimman iso televisio, mielellään 16:9-kuvasuhteella. Jo tällainen peruspaketti maksaa 15000 markasta ylöspäin, joten laitteiden hankkiminen yksitellen on järkevää. Ylärajaahan ei juurikaan ole, jos haluaa vaikkapa huippuluokan AV-vahvistimen, kannattaa varautua maksamaan siitä 15-20 kmk!

DVD-soitin
Jos talossa on jo ennestään analoginen kotiteatterijärjestelmä Dolby Pro Logic -AV-vahvistimella, voi laitteiston päivityksen aloittaa hankkimalla DVD-soittimen. Tällä tavoin pääsee nauttimaan DVD:n kuvanlaadusta, ja myös ääni tulee jonkin verran parempana kuin videonauhalta tai televisiosta, vaikkakin se joudutaan tässä tapauksessa downmixaamaan kaksikanavaiseksi Pro Logic -vahvistinta varten. Tällä tavoin Pro Logicilla toistettuna DVD:n ääni on vielä hyvin kaukana monikanavaisesta. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että ero Dolby Digitalin ja Dolby Pro Logicin välillä on samaa luokkaa kuin ero monon ja stereon välillä.

Kaikissa DVD-soittimissa on downmixausmahdollisuus, eli monikanavainen Dolby Digital -ääniraita muokataan soittimessa kaksikanavaiseksi Dolby Surround -ääniraidaksi, joka tulee ulos analogisista RCA-liittimistä videonauhurin tapaan. On myös olemassa DVD-soittimia, joissa on sisäinen Dolby Digital -dekooderi ja ns. 5.1-ulostuloliitännät. Tämä tarkoittaa sitä, että monikanavaääni puretaan soittimen sisällä ja se tulee analogisessa muodossa ulos kuudesta RCA-liitännästä. Tällainen soitin on noin tuplasti kalliimpi kuin ilman dekooderia olevat mallit, mutta toisaalta tämän kaveriksi riittää analoginen 5.1-sisääntulolla varustettu vahvistin, joka on halvempi kuin aidot digitaalivahvistimet.

Pitkällä tähtäimellä on kuitenkin suositeltavampaa hankkia tavallinen soitin, jossa ei ole sisäistä dekooderia mutta digitaalinen äänilähtö, joka tukee sekä Dolby Digitalin AC3-formaattia että DTS-formaattia. Näin siksi, että vahvistimissa on vain yksi analoginen 5.1-monikanavasisäänmeno. Tämä rajoittaa monikanavaäänen käyttömahdollisuuden vain DVD-soittimelle. Tulevaisuudessa on kuitenkin mahdollista nauttia monikanavaäänestä mm. digitaalisen TV:n kautta, joten tarve useampaan monikanavaiseen äänilähteeseen on ilmeinen. Siksi monikanavaääni kannattaa viedä digitaalisena vahvistimelle asti - kätevästi yhtä johtoa tai valokuitua pitkin. Digitaalisia äänisisäänmenoja on vahvistimissa yleensä useita.

DVD-soittimella on mahdollista kuunnella myös CD-levyjä, vaikkakaan soitin ei ole tässä käytössä yhtä hyvä kuin tavallinen CD-soitin. DVD-levyjen tiheys on tavallista CD:tä korkeampi, ja siksi DVD-soittimen laserlukupään säde on huomattavasti ohuempi kuin CD-soittimessa. Näin ollen säde lukee vain hyvin kapeaa alaa "leveän" CD-datauran keskeltä. Alkuperäisellä CD-levyllä homma pelaa, mutta jos DVD:hen ladataan itsepoltettu CD-R-levy, ei homma yleensä toimi. Ostettaessa kannattaa pitää mielessä, ettei CD-R-levyjen toimiminen ei ole kaikissa soittimissa taattua!

Ongelma ei sinänsä ole paha, koska DVD-soitinta ei yleensä hankita CD-soittimen korvaajaksi. Jos erillistä CD-soitinta ei kuitenkaan ennestään ole, olisi kätevää, jos myös CD-levyt toimisivat. Lisäksi lähes kaikilla DVD-soittimilla on mahdollista katsella VideoCD-levyjä. VideoCD:t ovat tavallaan DVD:n esiasteita, Philipsin 1990-luvun alkupuolella lanseeraama järjestelmä. Se jäi kuitenkin harvinaiseksi lukuunottamatta Kaukoitää, jossa niitä massatuotetaan hurjia määriä. Muun muassa Amigan CD32:lla oli mahdollista katsella VideoCD-levyjä hankkimalla siihen videomoduli, jota ei kuitenkaan käytännössä saanut mistään... :-)

Kuvassa Taiwanista tuotu VideoCD-elokuva Baja, pääosissa Lance Henriksen ja Molly Ringwald. Tekstitykset ovat aina paikallisella kielellä, mutta ääniraita on yleensä alkuperäinen. Elokuvat vievät yleensä kaksi tai useampia levyjä, ja niissä on massatuotantokannet ja -painatukset.

VideoCD:ssä kuva on MPEG-1-pakattua ja vastaa laadultaan VHS-laatua. Ääni on kaksikanavainen stereo, ja myös Dolby Surround -äänitys toimii. Vaikka VideoCD onkin elokuvalevyillä länsimaissa kuollut formaatti, on se kotikäyttäjän kannalta mielenkiintoinen siihen asti, kun kaupasta alkaa saada kirjoittavia DVD-asemia ja -levyjä edullisesti. Jos omistaa kirjoittavan CD-aseman, on mahdollista valmistaa sillä omia VideoCD-levyjä varsin helposti. Mikäpäs sen mukavampaa kuin omat videokuvaukset kätevästi CD:llä, jonka sitten vain tyrkkää DVD-soittimeen. Tässä yhteydessä CD-R-levyjen tulisi toimia DVD:ssä.

Siksi joissakin uudemmissa DVD-soittimissa on CD:n lukemista varten toinen lasersäde. Tällainen soitin toimii varmimmin kaikenlaisten levyjen kanssa. Eräs esimerkki kaksoissäteellä varustetusta soittimesta on Pioneerin DV-525, jollaisen itsekin päätin hankkia. Myyjän mukaan se lukisi jopa CD-RW-levyjä, mutta tätä en ole itse kokeillut. DV-525 on varsin suosittu laite kotiteatteriharrastajien keskuudessa, ja se tarjoaakin varsin edulliseen hintaan täydellisen DVD-tuen, sillä se sisältää mm. kaikki ääniformaatit unohtamatta 24-bit 96 kHz DVD-audiolevyjäkään.

Pioneer näyttäisi toimivan myös naarmuisten tai muulla tapaa lievästi viallisten DVD-levyjen kanssa paremmin kuin jotkut muut soittimet. Kätevää on myös mahdollisuus tallentaa kesken katsotun elokuvan paikka ja asetukset pysyvästi muistiin, niin että levyn saa jopa poistaa laitteesta ja jatkaa katselua joskus myöhemmin. DV-525 ei sisällä äänidekoodereita, mutta siitä on olemassa myös dekoodereilla varustettu rinnakkaismalli.

DiViDo
Eräs mielenkiintoinen vaihtoehto on Bestcom DiViDo -DVD-soitin, jota sain kunnian testata hiljattain. Laitteen merkittävin ominaisuus on Pioneerin tapaan kaikkien levyjen (DVD, CD, CD-R, CD-RW) toisto, mutta erikoista on, että laite tunnistaa myös CD-ROM-levyt, joissa on MP3-kappaleita! Se käy siten sellaisenaan MP3-soittimeksi. MP3-rompun ei tarvitse olla mitenkään erityisesti DiViDolle suunniteltu, vaan laitteelle kelpasivat sellaisenaan MP3-kokoelmaromppuni, joita olin Amigalla poltellut ISO9660 Level II -formaattiin!

DiViDon erikoisuus on myös se, että sen saa aluekoodittomaksi näppäilemällä kaukosäätimestä. Oletusarvoisesti laite on koodattu alueelle 2, mutta menemällä huoltovalikkoon voi aluekoodiksi asettaa "BYPASS" ja asettaa samalla Macrovisionin pois päältä. Erillistä maksullista modifiointia ei siten tarvita. Tämä tekeekin DiViDosta ehkä halvimman DVD-soittimen (2300 mk), jos otetaan huomioon muiden soittimien modifiointikustannukset.

Halvalla hinnalla on kuitenkin varjopuolensa. Ensimmäisenä panin merkille kuvassa näkyvät vinoraidat. Se oli jokin häiriö, joka syntyi laitteessa itsessään. Häiriötä ei olisi ilmennyt käytettäessä RGB-ulostuloa, mutta DiViDon scartista puuttui jostain syystä kokonaan ohjaus, joka komentaa television RGB-tilaan - selvä suunnitteluvirhe! Testattuani DiViDoa erilaisilla levyillä havaitsin, ettei sen DVD-tuki ole täysin yhteensopiva. Levyillä, joissa on runsaasti ekstroja ja monimutkainen hakemistorakenne, tuntui soitin toisinaan sekoilevan, ja tietyt valinnat aiheuttivat soittimen menemisen stop-tilaan tai palaamisen samaan valikkoon, jossa jo oltiin (silmukkatilanne).

Testi-DVD on kätevä tapa selvittää laitteen ominaisuudet ja puutteet. Näin havaitsin mm. sen, ettei 24-bittinen 96 kHz DVD-audio toimi, vaan DiViDo konvertoi sen ilmeisesti 48 kHz:lle. Lähinnä tästä voi olla haittaa tulevaisuudessa, jos nuo 96 kHz:n DVD-audio-levyt yleistyvät. Musiikki toki kuului, mutta jos käyttäjä hakee nimenomaan ylivoimaista äänenlaatua hankkimalla 96 kHz:n levyjä, ei soitin palvele tarkoitustaan.

Sitten kokeilin DTS-testiraitoja. Yllätys oli suuri, sillä osa niistä toistui mykkinä. Vahvistin kyllä tunnisti DTS-signaalin ja meni DTS-tilaan, mutta mitään ei kuulunut. Asiaa tovin kummasteltuani päätin kokeilla DTS-äänellä varustettuja elokuvia, ja ladattuani Sotamies Ryanin DTS-version karu totuus sitten paljastui: alussa olleen DTS-promon jälkeen ei kuulunut enää mitään - koko elokuva oli alusta loppuun mykkä! Pahemman luokan bugi. Dolby Digital -levyt vaikuttivat toimivan muuten ok, paitsi että Disneyn levyt (esimerkiksi Tarzan) eivät suostu toimimaan DiViDossa lainkaan. Tässä lienee kyse valikoiden yhteensopimattomuudesta. Toistoyritykset päätyvät stop-tilanteeseen.

Erikoista DiViDossa on sen NTSC -> PAL -muunnos, jota tavallinen DVD ei tee. Laitteen valikoista voi valita TV-järjestelmäksi joko NTSC, PAL tai Multi. Normaalit soittimet toimivat Multi-tilassa, eli ne antavat aina sen kuvaformaatin signaalia ulos, jossa toistettava levy on. DiViDo sen sijaan muuttaa NTSC:n PALiksi. Muunnos ei kuitenkaan ole näkymätön, sillä kuvan kuvasuhde muuttuu hieman (kuva on ylikorkea) ja kuvataajuuden muutos aiheuttaa nykimistä, joka näkyy kiusallisen selvästi esim. kamerapanoroinneissa. Eikä kuvanlaatukaan ole enää samaa tasoa kuin ilman konversiota. Mielenkiintoinen lisätoiminto silti, ja mikä tärkeintä, käyttäjä saa itse päättää, mitä signaalia haluaa ulos.

Vahvistimen valinta
Koko laitteiston keskipiste on digitaalinen AV-vahvistin. Digitaalisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että laite sisältää digitaaliset äänisisäänmenot joko optisena (valokuituliitännät) tai koaksiaalisena (RCA-liitäntä) sekä vähintään Dolby Digital -dekooderin. Vaihtoehtoisesti vahvistin voi olla myös analogista tyyppiä, jossa on 5.1-sisäänmeno ja dekoodaus tehdään DVD-soittimessa, kuten edellä kuvailtiin.

Vahvistimen hankinnassa tärkeintä on se, että laite tukee niitä ääniformaatteja, joita ostaja on aikonut käyttää. Esimerkiksi DTS-tukea ei löydy halvimmista vahvistimista. DTS:n puuttuminen estää DTS-elokuvien lisäksi monikanavaisen musiikin nauttimisen DTS-CD-levyiltä (näistä lisää jäljempänä). Koska Dolby Digital on ylivoimaisesti käytetyin ääniformaatti DVD-elokuvissa, löytyy sille tuki varmasti kaikista digitaalivahvistimista ja DVD-soittimista.

Lyhenne AV tulee siitä, että vahvistimessa on pelkkien ääniliitäntöjen lisäksi myös kuvaliitännät. Vahvistin itsessään ei käsittele kuvasignaalia (korkeintaan laitteen kuvaruutunäytöt tulevat kuvan "päälle"), mutta se kytkee kuunneltavaksi valitun laitteen kuvasignaalin monitor-ulostuloon eli toimii näppäränä videosignaalivalitsimena. Kuvaliitännät löytyvät tavallisesti RCA-tyyppisinä komposiittisignaalille ja MiniDIN-tyyppisenä S-video-signaalille.

S-video-liitäntöjä ei välttämättä ole kaikissa vahvistimissa, tai niitä ei ole kaikille laitteille. Vahvistin ei konvertoi signaalia S-video-liittimistä komposiitiksi tai toisin päin. Vahvistinta hankittaessa kannattaa S-video-liittimien olemassaololle antaa arvoa, vaikkei parhaillaan omistaisikaan sitä tukevaa TV:tä tai monitoria. Tulevaisuudessa saattaa tulla hankintaan esimerkiksi videotykki, jolloin S-video-liitäntä nousee kokonaan uuteen arvoon. S-video-liitännässä kuvan väri- ja mustavalkoinformaatiot johdetaan erillisiä johtimia pitkin, ja se tarjoaa huomattavasti paremman kuvanlaadun kuin perinteinen komposiittiliitäntä.

RGB-liitäntöjä vahvistimissa ei yleensä ole. Ilman niitäkin on tyypillisen AV-vahvistimen takapaneeli varsin mutkikkaan näköinen varsinkin vasta-alkajalle. Pidemmälle ehtineeltä taas liitännät loppuvat kesken, vaikka niitä olisi kuinka paljon. Kuvanauhureille on luonnollisesti sekä sisäänmeno- että ulostuloliitännät, kun taas pelkästään toistaville laitteille on pelkkä sisäänmeno. Monissa VHS-videoissa on ainoastaan scart-liitäntä ääni- ja kuvasignaaleille, ja tällöin on hankittava välijohdot, joissa toisessa päässä on scart ja toisessa päässä kasa RCA-liittimiä vahvistimen taakse liitettäväksi. DVD-soitin kannattaa ehdottomasti liittää S-video-johdolla, muutoin DVD:n kuvanlaatu ei pääse oikeuksiinsa. Vaihtoehtoisesti voi käyttää suoraa RGB-scart-johtoa DVD:ltä televisiolle, mutta tällöin vahvistimen kuvavalinta ei tietenkään toimi DVD:lle.

Kun kaikki laitteet on liitetty vahvistimen kautta toisiinsa, käyvät erilaiset toiminnot kuten esimerkiksi kopiointi videolle eri lähteistä todella näppärästi ilman johtojen irrottelua. Joissakin vahvistimissa voi "lukita" erillisellä valitsimella tallennukseen käytettävän kuvalähteen, minkä jälkeen katseltavaa ja kuunneltavaa lähdettä voi vaihdella ilman että tämä vaikuttaa tallennukseen. Tällä tavoin on mahdollista esimerkiksi elokuvan nauhoitus satelliittivirittimeltä, samalla kuin katselee vaikkapa DVD:tä.

Myös erikoistemput voivat olla mahdollisia, mm. kuva- ja äänisignaaleiden vapaa valinta siten, ettei niiden tarvitse tulla samasta lähteestä. Tämän avulla voi valita edellämainitusta nauhoituksesta näkyviin pelkän kuvan ja poimia ääneksi vaikkapa CD-levyn, mikäli ei halua kuunnella elokuvan ääniraitaa. Tässä tilassa kuvaa seuraamalla on mahdollista editoida esim. mainoskatkot pois, ja musiikin kuuntelusta huolimatta nauhalle tallentuu alkuperäinen elokuvan ääni. Kaikkien näiden erikoistoimintojen hallinta saattaa olla mutkikasta, joten ostettaessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen kuinka homma on toteutettu, mikäli arvelee tarvitsevansa toimintoja usein. Näppärintä olisi, jos vahvistimessa olisi erillinen source-valitsin (katseltava/kuunneltava lähde) ja REC-valitsin (tallennukseen valittu lähde). REC-valitsimen ei tarvitse toimia kaukosäätimestä (parempi onkin, vahinkojen välttämiseksi).

Kaikissa nykyajan AV-vahvistimissa on Dolby Pro Logic -kytkentä riippumatta siitä, onko vahvistimessa dekoodereita digitaaliäänille. Digitaalisissa vahvistimissa Dolby Pro Logic -dekoodaus tehdään kuitenkin DSP:llä, joten tällainen vahvistin tarjoaa monessa tapauksessa laadukkaamman surround-äänen myös analogisista lähteistä toistettaessa kuin vanhempi täysin analoginen Pro Logic -kytkentä. Digitaalisesti prosessoivassa vahvistimessa on myös usein tilatehosteita musiikin kuunteluun.

Digitaalisuutta ei pidä kuitenkaan palvoa, jos laite on halpa. Halvasti toteutettu digitaalinen Pro Logic voi olla huonompi kuin analoginen. Hyvin paljon ratkaisee se, minkälaatuisena vahvistin digitoi analogisen 2-kanavaäänen digitaalista prosessointia varten. Jos digitaalivahvistinta aikoo käyttää runsaasti analogisten lähteiden, esimerkiksi VHS-videon tai satelliittivirittimen kanssa perinteisessä Dolby Pro Logic -tilassa, kannattaa ostettaessa kiinnittää erityistä huomiota äänenlaatuun tässä toimintatilassa.

Varmasti mikä tahansa digitaalivahvistin antaa hyvän äänen DVD:ltä (ja liikkeessä laitetta taatusti myös esitellään DVD:ltä), jolloin ostaja ei välttämättä muista kiinnittää huomiota analogisten tilojen äänenlaatuun. Joissakin laitteissa saattaa olla myös direct-toiminto, jonka avulla kaikki digitaalitekniikka voidaan kytkeä pois päältä, ja vahvistin toimii tämän jälkeen kuin analoginen kaksikanavainen vahvistin. Tässä toimintatilassa äänensävyn säätimetkin ohitetaan. Tämä tila sopii parhaiten CD-musiikin kuunteluun.

Digitaalisen vahvistimen valinta ei ole helppo tehtävä. Ominaisuuksia laitteissa on vaikka kuinka, ja niistä pitäisi osata valikoida sellaiset joita itse kokee tarvitsevansa. Myös liitäntöjen määrä vaihtelee, jopa niinkin, että kalliimmassa mallissa voi olla vähemmän liitäntöjä. Kannattaa miettiä tarkasti, mitä kaikkea aikoo vahvistimeen liitää ja tarkistaa, riittävätkö liitännät. Esimerkiksi digitaalisia äänisisäänmenoja ei välttämättä ole monta. Yksi tarvitaan DVD:lle ja toinen CD-soittimelle, mutta tulevaisuudessa digitaalinen TV tulee tarjoamaan monikanavaista ääntä, ja viimeistään siinä vaiheessa tarvitaan kolmas liitäntä. Ovatko liitännät sopivaa tyyppiä (optinen tai koaksiaalinen RCA) liitettävien laitteiden ulostuloille?

Koska kehitys jatkuu ja on mahdollista, että tulevaisuudessa käytetään jopa 8-kanavaista äänijärjestelmää, voi uusimmista vahvistimista löytyä analoginen 7.1-sisääntulo ja lähdöt lisäpäätevahvistimille, joiden avulla vahvistin on käytettävissä analogisena vahvistimena vielä tuolloinkin. Nähtäväksi jää, tuleeko näille liitännöille koskaan tarvetta.

Kaiuttimet
Jos olemassa on jo ennestään Dolby Surround (Pro Logic) -kotiteatteri, voidaan vanhoja kaiuttimia hyödyntää väliaikaisesti. Yleensä tällaisessa kotiteatterissa on kuitenkin pienet takakaiuttimet, koska niistä kuuluu vain keskiäänialue. Digitaalisessa kotiteatterissa kaikki kanavat ovat tasa-arvoisia, koko kuuloalueella toimivia, joten vähintään ne pienet sardiinipurkit sieltä huoneen takaosasta tulisi korvata koko äänialueen toistavilla, mahdollisimman samankaltaisen toiston etukanaviin nähden omaavilla kaiuttimilla. Keskikanavaakaan ei saa unohtaa, koska sillä on varsin merkittävä osa elokuvan äänimaailmasta. Myös keskikanavan tulisi omata mahdollisimman paljon pääkanavia muistuttava toistokäyrä. Jos keskikaiutin sijoitetaan television läheisyyteen, tulee sen olla magneettisuojattua mallia.

Parhaaseen tulokseen pääsee, jos raaskii ostaa viisi kappaletta samanlaisia, mahdollisimman hyvälaatuisia kaiuttimia. Rahaa tähän kylläkin uppoaa, sillä halvimmat hyvälaatuiset kaiuttimet itse rakennettuina rakennussarjoista maksavat nekin 1200-1500 markkaa kappale. Kannattaa tutustua Hifi-lehden rakennussarjoihin ja kasata niistä kaiuttimet itse. Itse hankin tällä tavoin viisi kappaletta Hifi 12/2 -tyyppisiä kaiuttimia, ne maksavat noin 1300 markkaa kappale itse rakennettuina. Tämä kaiutin ei ehkä ole parhaimmillaan kotiteatterikäytössä, mutta koska omistin niitä ennestään parin, päätin hankkia kotiteatterin päivityksen yhteydessä kolme lisää. Tässäkin kannattaa muistaa, että ellei pysty ostamaan kerralla kunnollisia, ei saa sortua halpakaiuttimiin. Mieluummin ostaa vähitellen kunnollisia ja käyttää esim. takana väliaikaisia kaiuttimia. Lopussa kiitos seisoo - viiden samanlaisen kaiuttimen luoma elokuvan äänimaisema on todella mukavaa kuultavaa!

Subwoofer eli subbari toistaa kaikista matalimmat äänet. Sen tulee olla aktiivista tyyppiä, eli siinä on joko itsessään vahvistin tai sen yhteydessä on erillinen päätevahvistin sekä suodin. Subbaria ei välttämättä tarvita, jos omistaa ennestään erinomaisen bassotoiston omaavat pääkanavat. Edullisen subbarin järeällä bassotoistolla saa esimerkiksi rakentamalla Hifi 100/1 -tyyppisen kaapin, johon on valittavissa erilaisia kaiutinelementtejä. Halvimmat elementit irtoavat alle tuhannen markan, joten puuosineen saattaa itse kaapin saada kasaan jopa tonnilla.

Kuvan esitys
Jotta DVD:n kuvanlaatu pääsisi oikeuksiinsa, tulisi kuvaa esittää vähintään 16:9-kuvasuhteella varustetussa televisiossa. Useimmille levyille kuva on tallennettu anamorfisena ja tarkoitettu esitettäväksi 16:9-muodossa. Signaali tulisi viedä joko S-video-liitännöin vahvistimen kautta tai RGB-muodossa suoraan scart-kaapelilla televisioon. Komposiittiliitännän tarjoama kuvanlaatu ei ole riittävä DVD-käytössä. Sen perusongelmia ovat mm. väripintojen epätasaisuus, terävien yksityiskohtien sekoittuminen toisiinsa ja juoksevat väriraidat kirkkaiden yksityiskohtien ympärillä. Kuva on silminnähden huonompi kuin S-video- tai RGB-liitäntöjen kautta.

Hyvillä liitännöillä televisioon saadaan erinomainen kuva DVD:ltä. Itse asiassa se on niin tarkka, ettei katsoja kykene erottamaan siitä kaikkia yksityiskohtia. Perusongelma onkin television liian pieni kuva. Vaikka televisio olisi laajakuvamallia, jää kuva varsin pieneksi. Kun laajakuvamallin tuumat mitataan samalla tapaa kulmasta kulmaan kuin perinteisissäkin televisioissa, on esimerkiksi 28" laajakuvatelevisiossa jonkin verran matalampi kuva kuin perinteisessä mallissa. Kuvaa voi yrittää parantaa hankkimalla suuremman television, mutta niiden hinta kohoaa nopeammin kuin tuumat. Yli 30-tuumaisen laajakuvatelevision hinnalla saa jo keskinkertaisia videotykkejä.

Videotykki onkin paras tapa kuvan esittämiseen kotiteatterissa. Kuvan tuumakoolla ei tämän jälkeen ole muuta rajaa kuin käytetyn huoneen koko eli kuinka kaukaa kuvan saa heijastettua. Ongelma onkin usein siinä, että kuvasta tulee liian iso, jos tykki ja kangas sijoitetaan niille parhaiten sopiviin paikkoihin. Suuri kuva tarjoaa kuitenkin enemmän. Pienetkin yksityiskohdat nousevat esiin ja esitys saa elokuvateatterimaisen ilmeen. Kolikon kääntöpuoli on sitten videotykkien korkeahko hinta. Kunnollinen tykki maksaa kymmeniä tuhansia, täydellinen jopa sata tuhatta tai ylikin. Jos ei halua sijoittaa niin paljon, on pakko tyytyä kompromisseihin.

Videotykkejä on kahdenlaisia. Aito videotykki on kolmella kuvaputkella toteutettu suurikokoinen ja raskas laite, jonka kuvan konvergointi on aikaavievä toimenpide. Huonona puolena on lähes täydellinen kiinteys: jos tykkiä vähänkin siirretään, on kuva konvergoitava uudelleen. Lisäksi kuvaa on todella vaikea saada virheettömäksi, aina tahtoo jäädä johonkin nurkkaan konvergenssivirheitä.

Konvergoinnin vaikeuden tajuaa, kun tarkastelee kuvanluontitekniikkaa. Tykissä on kolme mustavalkoista kuvaputkea, joiden kuva heijastetaan eriväristen (punainen, vihreä ja sininen) lasien ja erittäin valovoimaisten linssien läpi valkokankaalle. Nämä kolme kuvaa pitää sijoittaa tarkalleen päällekkäin, jotta muodostuisi värikuva. Siksi kuvan säätöjä tällaisessa laitteessa on kymmenittäin. Ajan oloon putket kuluvat, ja muutaman tuhannen käyttötunnin jälkeen alkaa kuvanlaatu pudota. Edessä on kallis remontti, putkien uusinta.

Edullisien tykkien kirous on se, että kun TV-kuva heijastetaan suureksi, tulevat vaakajuovat näkyviin ikävän selvästi. Siksi paremmissa malleissa onkin juovatuplain, joka nostaa juovataajuuden SVGA-tasoiseksi ja tällä tavoin kuvan juovituksesta tulee tuplasti tiheämpi. Hyvänä puolena näissä putkilaitteissa on kuitenkin niiden lähes täydellinen hiljaisuus ja parempi kuva verrattuna saman hintaluokan LCD-tykkeihin. Perinteistä putkitykkiä edustaa mm. Selecon SVP350, joka on edullisen hintansa vuoksi (noin 25000 mk) varsin suosittu kotiteatteriharrastajien keskuudessa. Tämä malli korvaa television, se sisältää TV-virittimen ja teksti-TV:n ja siinä on kaukosäädin. Juovatuplaimella varustettu malli on noin tuplasti kalliimpi.

Putkitykin vaihtoehto on lampulla toteutettu videotykki, yleisemmin videoprojektoriksi kutsuttu. Se toimii diaprojektorin tavoin; valo tulee lampusta ja dian paikalla on LCD- tai mikropeilipaneeli - LCD-pohjaiset ovat yleisimpiä. LCD-projektori voi olla hyvinkin pieni ja kevyt laite. Laitteen siirtely on vaivatonta, ja koska kuva tulee yhdestä linssistä ulos, ei tarkennuksen lisäksi muuta säätöä tarvita. Kuvan konvergenssi on aina kohdallaan. Siksi LCD-tykit ovatkin yleistyneet datakäytössä. Samalla niistä on tullut mielenkiintoinen vaihtoehto kotiteatteriharrastajalle edullisen hintansa vuoksi.

Kannattaa kuitenkin katsoa mitä hankkii - halpa dataprojektori ei toisinaan sovellu laisinkaan videokäyttöön, koska sitä ei ole suunniteltu siihen. Se, että laitteessa on liitännät videosignaalille ei takaa sen soveltumista videokäyttöön. Videosignaali on lomitettua, ja jotkut tykit eivät tätä hallitse - vaakasuuntaiset liikkeet aikaansaavat kuvan hajoamisen juoviksi yms. Kannattaa aina katsoa, ennen kuin ostaa. Kaikkien lampulla toimivien projektorien kirous ovat niiden tuulettimet. Mallista riippuen ääntä lähtee enemmän tai vähemmän, eikä tähän sovellukseen ole olemassa "noise killereitä".

LCD-projektoreiden hinnat alkavat noin viidestätuhannesta markasta. Halvimmissa malleissa kuvan pikselit ovat suuria ja näyttää kuin kuvan päällä olisi verkko. Lampun teho voi olla myös alhainen, ja se rajaa suurimman mahdollisen kuvan koon. Halvimmissa projektoreissa käytetään diaprojektorin tapaan halogeenipolttimoa. Yleisempi on kuitenkin metallihalidilamppu, joka antaa huomattavasti kirkkaamman kuvan. Maksimaalista kirkkautta ei kuitenkaan kannata hakea. Kirkkaudella on myös kääntöpuolensa - kirkas lamppu antaa niin paljon valoa, että musta alkaa muuttua harmaaksi, koska paneelin ollessa "kiinni" valoa pääsee vielä siitä läpi. Ongelma poistuu jos kuvakokoa suurentaa.

LCD-projektorien huonona puolena ovat kontrastiongelmat, eli jos kuvaa vertaa TV-kuvaan, tahtoo joko vaaleasta tai tummasta päästä jäädä osa yksityiskohtia toistumatta. Ongelmallisimpia ovat hämärässä kuvatut osuudet, samoin kuin ulkona kuvatut osuudet, joista vaikkapa taivaalla olevat pilvet helposti katoavat valkoiseksi pinnaksi. Paperilla puhutaan usein kontrastisuhteesta. Parempilaatuisissa LCD-projektoreissa on yhden värillisen LCD-paneelin sijasta kolme mustavalkoista, ja näiden kuvat yhdistetään värilliseksi värilasien ja optiikan avulla. Näin saavutetaan parempi kontrastisuhde.

Videotykki on toteutuksestaan riippumatta kallis laite. Lisäksi on syytä muistaa, että myös käyttö maksaa. Putkitykkien putket kuluvat loppuun 5000-10000 tunnissa, ja uudet putket maksavat jopa tuhansia markkoja kappale. Halpojen LCD-projektoreiden halogeenipolttimot kestävät muutamia satoja tunteja ja maksavat pari kolme sataa. Metallihalidilamput kestävät tuhansia tunteja ja maksavatkin tyypillisesti muutamia tuhansia markkoja. Videotykin käyttö maksaa toteutustavasta riippumatta keskimäärin markan tunnissa.

Tykkiesitys vaatii lähes täydellisen pimeyden. Kuva kyllä näkyy hämärässäkin, mutta värikylläisyys kärsii. Mitä suurempi kuva, sitä pimeämpi huone tarvitaan. Onhan elokuvateatterissakin täysin pimeää, vaikka projektoreiden xenon-lamput ovat kilowattien tehoisia ja konehuone on siksi usein kuuma paikka työskennellä. Omakotitalossa kannattaa rakentaa kotiteatterihuone kellariin, mikäli se on mahdollista. Pienet ikkunat on helppo peittää pysyvästi. Jos rakentaa teatterin olohuoneeseen, on hankittava tehokkaat pimennysverhot tai rajoitettava käyttö ainoastaan pimeisiin syksy- ja talvi-iltoihin.

Teatterihuoneen rakentaminen
Järjestelmän rakennus kannattaa aloittaa siitä, että suunnittelee katselutilaksi aiotun huoneen sijoittelun. Jos huone ei ole neliömäinen, tulee katselusuunta valita siten, että se on samansuuntainen huoneen pituuden kanssa. Sohvan tai istuinten taakse tulisi jäädä tilaa.

Lopullinen äänentoisto riippuu kaiuttimien (ja varsinkin subbarin) sijoituksesta. 100/1-tyyppisen subbarikaapin tulisi olla pystyasennossa. Ennen johtojen pysyvää kiinnittämistä olisikin hyvä, jos kaiuttimet voisi kytkeä vahvistimeen väliaikaisesti, jolloin erilaisia sijoituksia voisi vapaasti kokeilla ja etsiä sen parhaiten soivan vaihtoehdon. Kokeiluissa kannattaa kuunnella bassotoiston puhtautta, koska se muuttuu eniten. Matalia sinitaajuuksia sisältävä testilevy on korvaamaton apu tässä vaiheessa.

Pyri löytämään ratkaisu, jossa eri bassotaajuudet kuulostavat yhtä voimakkailta ja että esim. bassorummun aikaansaama lyöntiääni ei "kumise" tai "jää soimaan" huoneeseen. Jos mahdollista, huone tulisi akustoida parhaan äänentoiston saavuttamiseksi. Bassokorostumien korjaus vaatii esim. Helmholzin resonaattorin, jonka suunnittelu ja rakennus on varsin vaativa tehtävä. Kaikkien kaiuttimien tulisi olla loitolla seinästä noin metrin verran. Käytännössä tämä on yleensä varsin hankala toteuttaa varsinkin uusissa taloissa, joissa on todella pienet huoneet.

Takavuosina huoneen aiheuttamat resonanssit sai osittain kuriin käyttämällä taajuuskorjainta. Digitaalisessa kotiteatterissa tämä ei enää ole mahdollista, vaan kuuntelutilan akustiikka ja kaiuttimet on viritettävä soimaan niin hyvin kuin mahdollista. Huone on laitteiston heikoin lenkki, ja se vaikuttaa kaikkein eniten lopputulokseen - jos akustiikka on huono, ei auta vaikka olisi kuinka kallis laitteisto. Siksi tähän vaiheeseen kannattaa todella käyttää aikaa!

Kun huoneen asettelu on selvillä ja kaiuttimet paikoillaan, voidaan tuumia sopiva sijoituspaikka itse laitteistolle. Laitteiston tulisi olla helposti käytettävissä katselupaikalta vähintään kaukosäätimen avulla.

Laitteiston liitännät
AV-vahvistimissa on tyypillisesti viisi pääteastetta. Tämä tarkoittaa sitä, että laitteen perään voidaan kytkeä viisi kaiutinta, jotka toistavat digitaalisen monikanavaäänen viisi tasa-arvoista kanavaa: vasen, oikea ja keskikanava sekä vasen ja oikea takakanava. Subbarille ei ole pääteastetta, vaan säätyvätasoinen linjalähtö, joka kelpaa sellaisenaan subbarin päätevahvistimelle. Aktiivisuodinta ei digitaalisessa kotiteatterissa tarvita, sillä AV-vahvistimen tehtävä on ohjata matalimmat äänet subbarille ja leikata sama taajuusalue pois pääkanavilta. Joissakin vahvistimissa jakotaajuutta voi säätää.

Itse ohjelmalähteiden liitännät on neuvottu laitteiden käyttöohjeessa varsin selkeästi. Jonkinlaiseksi standardiksi ovat kuitenkin muodostuneet erilaiset liittimien värit vahvistimen takapaneelissa. Keskiosaltaan keltaiset RCA-liittimet ovat tyypillisesti komposiittisignaalille tarkoitettuja. Tätä signaalia saadaan kaikista videolähteistä. S-video-liittimet ovat takapaneelin tasossa (ei koholla) olevia pyöreitä nelinapaisia naarasliittimiä, joissa on yksi suurempi kolo keskiosan tienoilla. S-video-signaalia saa mm. DVD-soittimelta tai S-VHS videonauhurilta.

Valkoisilla ja punaisilla sisäosilla varustetut RCA-liitännät ovat analogisia ääniliitäntöjä. Valkoinen on vasen kanava ja punainen oikea. Monikanavaiset analogiset sisäänmenot tai lähdöt ovat yleensä erillisenä kuuden tai kahdeksan RCA-liittimen ryppäinä. Niissä käytetään kanavien indikointiin esimerkiksi seuraavia lyhenteitä: FL=etuvasen (front left), FR=etuoikea (front right), C = keskikanava (center), SL=takavasen (left surround), SR=takaoikea (right surround), LFE=subbari (low frequency effects). Näitä liitäntöjä ei tarvita, mikäli vahvistimessa on dekooderi digitaaliselle monikanavaäänelle.

Harrastuksen edetessä ja liitäntöjen täyttyessä kehittyy tilanne tämän näköiseksi vahvistimen takana.

Digitaalinen monikanavaääni liitetään joko koaksiaalisella kaapelilla RCA-liitäntään tai valokuidulla toslink-tyyppiseen liitäntään, ei siis molemmilla! Optisissa toslink-liitännöissä on muoviset suojatupit, jotka saa vetämällä pois. Digitaalisen äänikaapelin lisäksi muita kytkentöjä äänelle ei tarvita - kaikki kanavat menevät kätevästi yhtä kaapelia pitkin. Myös tavallinen CD-soitin kannattaa kytkeä digitaalikaapelilla, mikäli soittimessa on digitaalinen lähtö. Tällä tavoin myös DTS-CD-levyjen kuuntelu tulee mahdolliseksi.

Vahvistin tunnistaa digitaaliäänen formaatit automaattisesti, joten samoja liitäntöjä voi käyttää niin monikanavaisessa kuin CD-toistossakin. Digitaaliset ääniliitännät voivat olla joko tiettyyn laitteeseen sidottuja tai osoitettavia, jolloin liitännät ovat numeroituja (Optical 1, Optical 2 jne.) ja vahvistimen asetuksista määrätään, mikä laite on missäkin digitaalitulossa. Mikäli on tarvetta nauhoittaa analogisilla laitteilla CD:ltä tai esimerkiksi DVD:ltä videolle, joudutaan myös analogiset ääniliitännät kytkemään kaksikanavaista ääntä varten. Vahvistin ei konvertoi digitaaliääntä äänitysliitäntöihin. Älä koskaan liitä koaksiaalista digitaaliääntä analogisiin äänisisäänmenoihin, vaikka liittimet ovatkin samanlaisia.

Elokuvan äänimaailmasta ja kotiteatterin historiasta ja nykytilanteesta voit lukea lisää artikkelin ensimmäisestä osasta, "Historiasta nykypäivään". Oman kotiteatterin laitteiston säädöistä ja levyjen hankinnasat jatkaa artikkelin kolmas osa, "Säätöä ja elokuviin".

Monikanavaisista äänijärjestelmistä löytää lisätietoja mm. osoitteista www.dolby.com ja www.dtstech.com.

Dolby ja tupla-D-symboli ovat Dolby Laboratoriesin rekisteröityjä tavaramerkkejä. DTS ja DTS Digital Surround ovat Digital Theater Systems Inc.:n rekisteröityjä tavaramerkkejä. Kaikki oikeudet pidätetään.

[ Sekalaiset ] [ Sivukartta ]